Stam1na: Voima Vastaan Viha
Luin eilen yhden parhaimmista treenaamista koskevista kirjoituksista. Suosittelen, että sinäkin luet.
My little body -kirjoituksessa suhteellisen (lue: jumalattoman) hyvässä kunnossa oleva nainen kirjoittaa koko ajan yleistyvästä vartalon palvomisesta. Napakasti, maanläheisesti ja erittäin järkevästi. Se, että suhtautuu asioihin tosissaan, ei välttämättä tarkoita että niihin tarvitsisi suhtautua haudanvakavasti.
Tänään - siunattuna vapaapäivänä - minä suhtauduin tosissani treenaamiseen. Muutaman kuukauden löysäilyn jälkeen puntit ovat liikkuneet viime viikkoina ilahduttavan kivasti, ja niin, että olen nauttinut jokaisesta sekunnista. Siis jos nyt itsensä rääkkäämisestä voi nauttia. Tänään rakastin kroppaani. Se on mainitsemisen arvoista, koska se on niin harvinaista. Saattaa kuulostaa omahyväiseltä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kroppani on helposti muokattavissa. Kun vain viitsisi. Muokkausta hankaloittaa silti pari asiaa, joista isoin on se, ettei minulla ole tavoitetta. Tai paremminkin, minulla on liikaa tavoitteita. Päivästä ja fiiliksestä riippuen, tavoitteeni on:
1. Juosta maraton
2. Saada Jutta Gustafsberg -kroppa
3. Olla pehmeä ja naisellinen ja nauttia hyvästä ruuasta
4. Haistattaa paskat koko maailmalle ja kauneusihanteille
5. Voittaa lotossa ja hoitaa kroppa kuntoon kirurgin avulla - tuolta pois, tuonne lisää
On todella vaikea saavuttaa mitään, jollei tavoite ole selvillä. Tällaisina hyvinä päivinä - täydellisen aamiaisen, täydellisen treenin, täydellisen lounaan ja täydellisen päiväkahvin jälkeen - tavoite tuntuu selvältä: Hyvinvoiva minä. Kysypä huomenna uudelleen. Ehkä saat vastaukseksi haista-paska-älä-puutu-mun-elämään-ja-mä-syön-tän-pussin-nachoja-koska-mulla-on-siihen-OIKEUS.
Olen pitkällisten itseanalyysien jälkeen ymmärtänyt sen, että otsikossa mainittu viha ei kanna pitkälle. Itsensä vihaaminen on raskasta, mutta minullekin niin kovin tuttua. Se on joskus ulkoista, toisinaan sisäisen minän vihaamista. Toivoisin jonkun muistuttavan minua kauniista nenästäni silloin, kun seison peilin edessä täynnä epätoivoa, vihaa ja aggressiota. Toivoisin itseni sanovan ääneen "kyllä minä yritän olla hyvä ihminen" silloin, kun taas poden huonoa omatuntoa milloin mistäkin. Toivoisin, että jaksaisin rääkätä itseäni aina hymyssä suin, muistaen koko ajan sen, minkä olen jo oppinut: Tämän teen itselleni. Minulle.
Huvittavaa kirjoittaa itsensä rääkkäämisestä, koska en todellakaan näytä rääkätyltä. En laihalta, en lihaksikkaalta, mutta omasta mielestäni terveeltä ja hyvinvoivalta. Ja tänään olen siihen tyytyväinen. Vedän pikkaisen vatsaa sisään ja pullistan säälittävän pientä hauista, jonka päällä olisi pihtimittauksella tehtynä rasvaa aivan liian monta senttiä. Mutta se erottuu. Minulle. Ja vain sillä on merkitystä.
Loppuun vielä biisi, joka on tällä hetkellä parasta rääkkäysmusiikkia, ja joka on pakko kuulla:
Bullet For My Valentine: Riot
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti