Chandelier in Berlin

Viime viikonloppuna oli kauan odotettu viiden naisen reissu Berliiniin. Berliini oli juuri niin hieno kaupunki kuin odotin, tai oikeastaan jopa hienompi. Saksassa hommat toimii, mutta meno on rentoa. Berliinissä on rosoa ja säröä ja rokkia. Tunnelmaa.

Viikonlopun aikana huutolauloimme Sian (sialla on hyvä ääni) Chandelierin satoja kertoja, ja joka kerta se kiljuminen kuulosti yhtä kamalalta. Väänsimme sanoja uudelleen Antti Tuiskun hittibiisiin (sitä biisiä ei ole nyt pakko kuulla), nauroimme, nauroimme, nauroimme ja vähän itkimmekin. Ainakin yksi meistä, hän, joka itkee aina. Hassua muuten tuntea itseä itkuherkempi naisihminen. Olen luullut, että mulla on yleensä aina ja eniten hanat auki sekä ilossa että surussa.

Yhden kerran nauroin niin, että piilari tippui päästä. Se tippui melkein Aperol Spritziin. Mikä muuten maistui auringonpaisteessa paremmalta kuin ehkä mikään, ehkä ikinä.

Viikonlopun aikana tajunnanvirtana tuotettua huutonaurua ei pysty selittämään kenellekään, joka ei ollut paikalla. Ei läkerolspritz tai tangolauluimitaatio ketään naurattaisi. Eikä tarvitsekaan. 

Huhtikuisena lauantaina illallistimme paikassa, johon todella suosittelen tutustumista. White Trash Fast Food tarjosi paitsi hyvää ruokaa, tatuointistudion, harmaapäisen dj:n ja vinkeän livebändin, myös ulkotoiletit, joissa yhdistetyn portsarin, sisäänheittäjän, rahastajan ja siistijän virkaa toimittivat kaksi iäkästä, valkotakkista miestä. Paluumatkalla vanha taksikuski laittoi Coldplayn A Sky full of Starsin soimaan, sanotaanko nyt vaikka että tarpeeksi lujaa. Coldplay on tähän saakka ollut mielestäni musiikkia miehille, jotka itkevät runkatessaan (pahoittelut, mutta tuo vain kuvaa bändiä täydellisesti, kiitokset hänelle kuka ikinä kyseisen ilmaisun onkaan ensi kerran suustaan päästänyt). Näin jälkikäteen kuunneltuna biisi on minulle taas juuri tuota mitäänsanomatonta musiikkia, mutta taksin ikkunan takana ohitsevilisevät valot ja neljä rakasta naista ympärillä aiheutti metri-irti-maasta-tunteen.


Syvempiin vesiin sen sijaan vei sunnuntai, jolloin pitkiin mietteisiin sai holokaustin muistomerkki. Historia on aika lähellä. Pahuus on kovasti läsnä. Myös East side galleryn muurinpätkän graffitit vaikuttivat. Toivat toivoa muistuttaen samalla ihmisten julmuudesta.

Rakastuin Berliiniin, ja rakastuin ystäviini taas vähän enemmän.

Nää biisit on pakko kuulla:

Coldplay: A Sky Full of Stars 

Sia: Chandelier 

Joku raja

Tänään aamupäivällä näin työpaikkani edessä jotain sellaista, mitä en vielä iltaan mennessä ole voinut unohtaa. Yhtäkkiä vieressäni oli nainen, noin minun ikäinen, kengät kädessään ja sylissä muovikulho. Sukkasillaan, likaiset vaatteet päällä.

Välttelen katsekontaktia. Narkkari. Mee pois.

Vilkaisen uudestaan ja kauhistun. Oletteko koskaan nähneet hakattua ihmistä? Hakattua naista? Minä näin, ensimmäisen kerran. Häntä hävetti, hän peitteli kasvojaan ja pyysi tilaamaan taksin. En osannut sanoa mitään. Kaverini soittaa taksin. Tilanne on täysin pysähtynyt. Välttelen katsetta edelleen. Hieman ohi puhuen kysyn, pärjäätkö. Menetkö sairaalaan, menethän? Hän naurahtaa ujosti.

Emme jää odottamaan taksin saapumista.

12 tuntia tapahtuman jälkeen mietin edelleen, mitä oli tapahtunut. Miksi oli tapahtunut? Miksi en osannut auttaa? Olisiko minun pitänyt auttaa? Miten? Miksi joidenkin elämä on lipunut jonnekin, missä ihmisarvosta on jäljellä enää verentahrimat verkkarit? Olisinko se voinut olla minä? Jos olisin, mitä olisin toivonut kolmen naisen tekevän? Miksen antanut taksirahaa? Miksemme soittaneet ambulanssia, poliisia?

Missä tuo nainen on nyt? Ja missä helvetissä on se ihminen, joka tuollaisen on saanut aikaan?

Katse on useamman kerran jäänyt tänään jumiin. Ajatukset pyörivät väkivallassa, väärässä seurassa, julmuudessa ja ihmisarvottomuudessa. Vaikka kuinka yrittää lillua lämpimässä kodissa ja sulkea julmuuden pois mielestä, se tuli lähemmäs. Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti ja miettiä, miten minun on hyvä, minua ahdistaa. Jossain se tapahtuu taas. Isku.

Kovin kornia tähän mitään biisiä on liittää, mutta teen sen silti.

 PMMP: Joku raja

Aerosmith: Dream On

Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa

Teen tässä nyt muutaman asian selväksi itselleni.

1. Rimaa alemmas, akka. Jos aikoo pitää blogiaan elävänä, jokaiseen kirjoitukseen ei välttämättä saa ympättyä Suurta Ajatusta. Riman ollessa liian korkeana, kirjoituksia ei tule kuin pari kertaa vuodessa (edellisen julkaisin vissiin reilu vuosi sitten). Kirjoita enemmän. Kirjoita tajunnanvirtaa, älä yritä olla mikään esasaarinen. Ole johannatukiainen tai kukatahansa aktiivibloggaaja, rustaa niitä tyhjänpäiväisiä asioita blogiisi vaikkei ketään kiinnostaisi, ihan samalla tavalla kuin teet Facebookissa.

2. Hommaa jostain ammattiapua. Siihen, että blogin ulkoasu olisi luettavampi. Nyt on mustalla taustalla valkoista tekstiä, mikä ei ole luettavuuden kannalta ehkä paras mahdollinen, vaikka onkin omaan silmään komea. Tästä sait kerran palautetta. Se painaa mieltäsi edelleen. Mutta hei, lues nyt uudelleen tuo ensimmäinen kohta. Älä nyt ota tätä liian vakavasti. Kirjotat kato vaan. Itse halusit käsivarteen tatuoinnin, mikä muistuttaa siitä ettei kaiken tarvitse olla täydellistä.

3. Hyväksy se asia, että elämäsi on vuoristorataa: alhoja, tasaisuutta, nousuja, aktiivisuutta ja monotoniaa. Nauti siitä, kun olet siinä hetkessä, että tekee taas mieli kirjoittaa. Nauti siitä, että jo maaliskuun puolessa välissä pellolla näkyy joutsenia ja pihalla lentelee sitruunaperhonen. Nauti siitä, kun kevät kutittelee poskissa.

4. Nyt et kirjoita tähän, että ne posket ovat pyöreämmät kuin vuosi sitten. Lopeta se. Sulla on ihan hyvät posket.

5. Nyt sä rupesit taas analysoimaan liikaa. Mietit tätä vitoskohtaa ainakin vartin samalla kun manasit totaalisen jumiutunutta alaselkää ja etsit sopivaa biisiä, minkä linkittäisit tähän. Ai, että laittaisit saman biisin tänne minkä kerran olet jo laittanut? No haittaisko se jotain? Täähän on sun blogi! Vaikka laittaisit Boys of Summerin tänne jokaiseen blogiin, se on sun päätös. Tää on vaan blogi, hei. Relaa nyt jo, herran jumala.

6. Eli nyt laitat tähän seuraavat biisit, etkä mieti liikaa että tajuaako jokainen lukija miksi ne on just tämän kirjoitusen yhteydessä.
-Ai ne kolme lukijaa? 
-Onko sillä väliä kuinka moni tätä lukee?
-No ei. 
-No niin. Piti kuitenkin silti ylianalysoida tuokin juttu. 
-Sori. Mutta jos ne ei tajua tuota Juicea? 
-Haittaako se? 
-No ei kai.

Juice Leskinen: Aamu alkaa A:lla

The Ataris: Boys of Summer

7. Kun nyt mietit, että kirjoitatko tähän loppuun, että kirjoitat jatkossa useammin, niin... No, tee miten haluat.