I'm a Wild Child

Töihinpaluun toinen päivä. Fiilikset vaihtelee jossain turhautuneisuuden ja mitäänsanomattomuuden välimaastossa. Häiritsevää, kun tiedän, etten enää uskalla jakaa blogiani minnekään - ei niin, ettäkö lukijakunta olisi missään vaiheessa iso ollutkaan. Vielä tässä vaiheessa en vain uskalla julkistaa ajatuksiani. Hävettää, että sitä väsähti. En ole kovinkaan monelle halunnut kertoa, että sain reseptin "virtaa lisääviin" mielialalääkkeisiin. (Lääkäri kirjoitti Aurorixia, ei piriä.) Ehkä silti on hyvä merkki, etten muista ottaa niitä läheskään joka päivä. Henki kulkee muutenkin ja tyhmät jutut naurattavat samalla tavalla kuin aina ennenkin, vaikka virta edelleen aika lopussa onkin.

Suurin syy kuitenkin siihen, miksen uskalla linkkailla esimerkiksi tätä kirjoitusta somessa, on kuitenkin se, että olen ääneen myöntänyt tällä viikolla sen, mikä on ilmassa leijunut jo pitkän aikaa. On tullut aika siirtyä eteenpäin, alkaa katkoa kohta neljäntoista vuoden mittaista sidettä itseni ja nykyisen työpaikkani välillä. Se pelottaa, mutta tiedän, että juuri niin kuuluu tehdä. Tätä en vielä uskalla ääneen sanoa kovinkaan monelle - itselleni sentään, ja se lienee se tärkein asia.

Tulevaisuus näyttää valoisalta. Se on täysin sumussa, mutta siellä siintää erilaisia silhuetteja. Mutta valo kajastaa. Ja vielä minä joskus olen taas se Wild Child.

Tää biisi on pakko kuulla: 

W.A.S.P.: Wild Child 

Miten istuu pukuni, tai puhe, jota äännän?

Pääsaikun kolmas aamupäivä. Olo on helvetin ristiriitainen koko ajan. Huomaan, että minulla on ajatuksissani todella stereotyyppinen ja vanhakantainen ajatus masentuneisuudesta. Tai sitten tämä kaikki ajattelu liittyy siihen, että suurin ongelmani on ilmeisesti se, että mietin koko ajan mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Olen myös miettinyt, että ei minua vaivaa mikään muu kuin laiskuus.

Eilen kävelyllä ollessani ajattelin, että askeleeni nousee ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ei ole lyhentynyt eikä tunnu raskaammalta. Naurahdin ääneen miettiessäni, miten masentuneen kuuluisi kävellä. Köpöttävin askelin ja eriparikengissä? Rinnastan tosi vahvasti masennuksen totaaliseen kyvyttömyyteen hallita mitään, psykoositilaan, missä hiihdetään pitkin peltoja ilman suksia, eriparikengissä, tukka paskaisena eikä missään nimessä saa olla edes ripsiväriä. Mietin, että pitäisi olla töissä. Pitäisi, koska en ole vielä kuolasuinen, pakkoliikkeinen toppahousu, joka luulee olevansa karttakeppi.

Ylihuomenna menen uudelleen lääkäriin. Se jännittää. Eniten siksi, että siellä varmaan pitäisi puhua lääkityksestä. Puoliso totesi maanantaina, että "toivottavasti ei mitään lääkkeitä tarvitse alkaa syödä". Se on ollut myös oma ajatukseni. Mutta söisinkö verenpainelääkkeitä, jos minulla olisi korkea verenpaine tai otanko Buranaa jos sattuisin kärsimään päänsärystä? No varmaankin. Mutta kuten masennus, myös siihen liittyvä lääkitys on omissa aivoissa niin täynnä jotain ihme mystistä paskaa. Masennuslääkkeitä popsivat, siis ahmivat, ihmiset, jotka voisivat vain käydä lenkillä ja lopettaa murehtimisen. Kaikilla on joskus vaikeaa, vittuako siihen mitään nappeja tarvitsee sietääkseen elämää?

YUP:n "Ihmisoikeuksien julistus" on soinut päässäni ja soittimissani koko syksyn. Ymmärrät ehkä miksi, jos kuuntelet biisin:

YUP: Ihmisoikeuksien julistus

The World is on Fire

Pakkasta on joulukuun 12. päivä 12 astetta. Istuin autooni, yllättyneenä, vaikken oiken osaa sanoa miksi. Kyllähän minä tämän tiesin. Pala palalta pienemmäksi menneenä, ryhti pikkaisen kumarammassa vaikka mitä olisin yrittänyt. Kuulen sisälläni puheen "käyttäisit nyt niitä omia saatanan hienoja oppejasi". Mutta kun en minä osaa, enkä minä jaksa.

Lähes 14 vuoden työura, ja ensimmäinen F-koodilla varustettu sairauslomalappu kourassa. Nahkapenkki on kylmä ja lasit huurtuvat. Kaiken pitäisi olla kunnossa. Hyvä perhe, hyvä koti, hyvä työpaikka, hyvä työ. Ja silti ahdistaa.

Kyllä minä nukun hyvin. Ei ole mennyt ruokahalu. No se on hyvä, sanoo lääkäri. Minä nauran edelleen, joten olenko sittenkään riittävän masentunut? Jaksan keittää kahvia, käydä lenkilläkin silloin tällöin. Pelata lasten kanssa (nykyisin en mitään muuta haluaisi tehdäkään). Mutta pienikin vastoinkäyminen romahduttaa. Lamaannuttaa. En enää pääse eteenpäin vastoinkäymisistä. Ne jäävät kuin sinnikäs takku niskatukkaan.

Keskivaikea masennus ei ole sama kuin hulluus, sanoo lääkäri. No kai minä nyt sen tiedän (tiedänkö?). Nyt ei saa irtisanoutua, erota, myydä asuntoa tai tappaa itseään. Ensimmäistä ja kolmatta vaihtoehtoa olen kyllä miettinyt tosi paljon viime aikoina. Miten parisuhde voi, kysyy lääkäri. Hassua, en oikein ole jaksanut edes ajatella koko asiaa. Kun ei ole kriisiä, menee siis hyvin. Jos puolisolta kysyisi, hän varmaan sanoisi jotain ihan muuta. Minä olen mykkyröitynyt aalloittain ylitseni lyövään pahaan oloon. Siitäkin on huono omatunto. Kaikesta on huono omatunto.

Tämä viikko pitäisi olla kotona. Masennussaikulla. Tällaiselle kyllä yleensä jäävät sellaiset vähän ressukat, laiskanpulskeat, sellaiset jotka eivät vain tajua lopettaa murehtimasta asioita, joille ei mitään voi. Vähän sellaiset, tiedätkö, joilla ei ihan oo pakka kasassa. Nyt liityin heidän joukkoonsa.

Yritin löytää jonkun sopivan lainauksen netistä tähän olotilaan, mutta kaikki olivat niin pateettisia, että alkoi naurattaa. Ei tässä nyt sentään arkkua olla ostamassa. Sen sijaan biisillä, joka on pakko kuulla, on kieltämättä aika lapsellinen video, mutta biisinä se on jotain aivan käsittämättömän hienoa.

Ghost B.C.: Deus In Absentia