En minä siitä hirveästi mitään ymmärrä. SM-liigaa en ole jaksanut seurata aikoihin. Toki Ässien suomenmestaruus toi hymyn huulille, mutta lähinnä siksi, kun ympärillä oli niin paljon hymyileviä ihmisiä. Se ei muuten Porin seudulla ole mikään itsestäänselvyys. Kotona minua on kovasti yritetty aivopestä Kärppien kannattajaksi, ja aika hyvin onnistuttukin. On myös huomattu, että SM-liigaan noustuaan Kärpät ovat onnistuneet voittamaan ainoastaan silloin, kun Saarenpään suku on lisääntynyt.
Ensimmäinen prinsiippi: Kärpät eivät tule voittamaan suomenmestaruutta ainakaan seuraavaan 13 vuoteen.
Verrattuna mihin tahansa SM-liigan joukkueeseen, Kärppien ehdottomana etuna on maailmankaikkeuden paras kannustuslaulu. Mitä helvettiä ne hunajarallatukset ja tapparaonterästähumpat ovat olevinaan? Ässien Patasydämestä tuli yliannostus aika nopeasti, vaikka siinä biisissä on ehkä jo vähän yritystä. Mutta siinä laulaa Olli Lindholm. No words needed. Sentencedin Routasydän on ihan toista luokkaa. Toisaalta, bändi on minulle niin rakas, että voisin omistaa sille yhden jos toisenkin kirjoituksen.
Toinen prinsiippi: Vaikkei peli kulje, kannattaa ainakin satsata kannatuslauluun.
Kun Suomi ensimmäisen kerran voitti maailmanmestaruuden, olin pikkuhiljaa päättelemässä peruskoulua. Jääkiekko ei hirveästi kiinnostanut, mutta mukana oli hieno hypettää, huudattaa Den Glider Inniä (ristus mikä biisi) ja ihastua Esa Keskiseen. En voinut käsittää, että hyvä ystäväni oli lähes valmis menemään naimisiin Marko Kiprusoffin kanssa. Ei muuten mennyt. Valitsi myöhemmin palomiehen, jolla on huomattavasti parempi iho.
Kolmas prinsiippi: Vaikket tajua mistään mitään, juhli mukana.
En ole varma, onko urheilumaailman latteuksia koottu yksien kansien väliin. Pasi Heikura (se yksi niistä Alivaltiosihteereistä) on kyllä toimittanut pari hulvatonta latteus-kirjaa, joista toinen, "Näissä merkeissä", pölyttyy jossain pahvilaatikossa makuuhuoneessamme. Lätkälatteuksistakin varmasti saisi aikaiseksi jonkinmoisen niteen. Olen miettinyt, mistä lähtien jääkiekossa on käytetty termiä "karvaus". Voisin lyödä vaikka vetoa, että vuonna 1995 ei vielä karvattu. Ilmassa roikkuvat maalit ja tuoreet jalat jaksavat naurattaa joka kerta. Haluaisin kovasti nähdä erätauon haastattelussa pelaajan, joka kertoisi joskus jotain uutta. Tai pikemminkin toimittajan, joka kysyisi jotain uutta. Pitääkö siitä helvetin jääkiekosta aina puhua?! Miksei voisi kysyä, mitä söit tänään aamiaiseksi, onko sulla lemmikkejä, mikset pelaa pesäpalloa, mikä on elämän tarkoitus tai, ennen kaikkea, mikä biisi soi ennen kuin joukkue lähti jäälle?
Neljäs prinsiippi: Toimita kiekko maalille, pidä oma pää puhtaana ja karvaa satakymmenenrosenttisesti.
Minulle jääkiekko on tänä päivänä yhtä kuin Juhani Tamminen. Viimeksi tänään esimieheni kysyi minulta, että "onko se Tami niinku oikeasti sun mielestä jotenkin hottis vai mikä sua vaivaa?". Ei, Tamminen ei todellakaan ole komea. Ihailen Tammisen häikäilemätöntä itsevarmuutta. Verbaliikkaa, joka usein menee kyllä yli hilseen. Eikä se Aurinkokuningas-kirjakaan ollut ollenkaan huono. Tamminen on osannut brändätä itsensä. Enkä suostu uskomaan, etteikö se mies oikeasti ymmärtäisi hyvin usein olevansa myös naurettava pinkkien puvuntakkien ja adhd-facebook-päivitystensä kanssa. Taustalla on silti hyviä ajatuksia. Yksi minuun suurimman vaikutuksen tehneisiin lauseisiin Aurinkokuninkaassa: "Ainoa paikka, missä menestys tulee ennen työtä, on sanakirja". Lause ei ole Tamin oma, mutta kolahti.
Viides prinsiippi: Backhand forehand boom boom boom
Nää biisit on pakko kuulla:
Sentenced: Routasydän
Dropkick Murphys: I'm Shipping Up To Boston
(Tämä vain siksi, että biisi soi tänään 14.5. Suomi-Latvia -pelissä, ja rakastan sitä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti