Voima Vastaan Viha

Otsikointi meni kyllä ihan persiilleen, mutten nyt tähän hätään keksi parempaa. Laitapa otsikon kipale silti saman tien soimaan, koska tää biisi on pakko kuulla:

Stam1na: Voima Vastaan Viha

Luin eilen yhden parhaimmista treenaamista koskevista kirjoituksista. Suosittelen, että sinäkin luet.
My little body -kirjoituksessa suhteellisen (lue: jumalattoman) hyvässä kunnossa oleva nainen kirjoittaa koko ajan yleistyvästä vartalon palvomisesta. Napakasti, maanläheisesti ja erittäin järkevästi. Se, että suhtautuu asioihin tosissaan, ei välttämättä tarkoita että niihin tarvitsisi suhtautua haudanvakavasti.

Tänään - siunattuna vapaapäivänä - minä suhtauduin tosissani treenaamiseen. Muutaman kuukauden löysäilyn jälkeen puntit ovat liikkuneet viime viikkoina ilahduttavan kivasti, ja niin, että olen nauttinut jokaisesta sekunnista. Siis jos nyt itsensä rääkkäämisestä voi nauttia. Tänään rakastin kroppaani. Se on mainitsemisen arvoista, koska se on niin harvinaista. Saattaa kuulostaa omahyväiseltä, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kroppani on helposti muokattavissa. Kun vain viitsisi. Muokkausta hankaloittaa silti pari asiaa, joista isoin on se, ettei minulla ole tavoitetta. Tai paremminkin, minulla on liikaa tavoitteita. Päivästä ja fiiliksestä riippuen, tavoitteeni on:

1. Juosta maraton
2. Saada Jutta Gustafsberg -kroppa
3. Olla pehmeä ja naisellinen ja nauttia hyvästä ruuasta
4. Haistattaa paskat koko maailmalle ja kauneusihanteille
5. Voittaa lotossa ja hoitaa kroppa kuntoon kirurgin avulla - tuolta pois, tuonne lisää

On todella vaikea saavuttaa mitään, jollei tavoite ole selvillä. Tällaisina hyvinä päivinä - täydellisen aamiaisen, täydellisen treenin, täydellisen lounaan ja täydellisen päiväkahvin jälkeen - tavoite tuntuu selvältä: Hyvinvoiva minä. Kysypä huomenna uudelleen. Ehkä saat vastaukseksi haista-paska-älä-puutu-mun-elämään-ja-mä-syön-tän-pussin-nachoja-koska-mulla-on-siihen-OIKEUS.

Olen pitkällisten itseanalyysien jälkeen ymmärtänyt sen, että otsikossa mainittu viha ei kanna pitkälle. Itsensä vihaaminen on raskasta, mutta minullekin niin kovin tuttua. Se on joskus ulkoista, toisinaan sisäisen minän vihaamista. Toivoisin jonkun muistuttavan minua kauniista nenästäni silloin, kun seison peilin edessä täynnä epätoivoa, vihaa ja aggressiota. Toivoisin itseni sanovan ääneen "kyllä minä yritän olla hyvä ihminen" silloin, kun taas poden huonoa omatuntoa milloin mistäkin. Toivoisin, että jaksaisin rääkätä itseäni aina hymyssä suin, muistaen koko ajan sen, minkä olen jo oppinut: Tämän teen itselleni. Minulle.

Huvittavaa kirjoittaa itsensä rääkkäämisestä, koska en todellakaan näytä rääkätyltä. En laihalta, en lihaksikkaalta, mutta omasta mielestäni terveeltä ja hyvinvoivalta. Ja tänään olen siihen tyytyväinen. Vedän pikkaisen vatsaa sisään ja pullistan säälittävän pientä hauista, jonka päällä olisi pihtimittauksella tehtynä rasvaa aivan liian monta senttiä. Mutta se erottuu. Minulle. Ja vain sillä on merkitystä.

Loppuun vielä biisi, joka on tällä hetkellä parasta rääkkäysmusiikkia, ja joka on pakko kuulla:

Bullet For My Valentine: Riot

Ihmisnahat värjätyt

Helosanin hajuun kyllästyy ennen pitkää. Tatuointien ottamiseen ei. Tänään viimeisteltiin uusin kuvani, puolen selän kokoinen riikinkukko. Tuska on ohi, kutina edessä, mutta voi taivas miten kaunis siitä tuli!

Ensimmäisen tatuointini otin vuonna 1999. Kovin persoonallisesti japanilaisen tai kiinalaisen (en tiedä kumman) symbolin oikeaan lapaan, jonka ainakin piti symbolisoida musiikkia. Kiva idea, huono toteutus. Ensimmäisen vuoden kuva oli ihan kiva ja tykkäsin siitä kovasti. Sitten syvälle isketty muste alkoi pikkuhiljaa muuttua epämääräiseksi, ja lopulta tuloksena oli tumma kolmio. Jo ennen kuvan tärveltymistä sain pienen aggressiokohtauksen kun näin Iltasanomissa kuvan Waldon tatuoinnista. Muistatteko Waldon? Sen suomalaisen ysäripoppitähdenlennon, Waldo's People? Sillä jätkällä oli sama kuvio kyynärvarressa. Olo ei tuntunut sen jälkeen enää kovin rockilta. Musiikki-symboli oli ajatuksena tärkeä, mutta jälki siis luvattoman surkeaa - kyseessä oli kuitenkin ihan oikea liike, missä kuva hakattiin. Jälkeenpäin olen kuullut, että kyseisen artistin kuvia on jouduttu yhdellä sun toisella parantelemaan tai peittelemään. Sapettaa tuollaiset ammattilaiset.

Muutama vuosi myöhemmin alaselkäni sai tribaalikuvion. Kuva oli kaunis. Ei sillä ole mitään syvempää tarinaa tai merkitystä. Se oli hieno, ja halusin sen.

Tästä pari vuotta eteenpäin mittani täyttyi rumasta waldomöykystä. Marssin ammattilaisen pakeille, kysyin mitä tehdään ja laitetaanko tällainen kuva. Laitettiin. Kukkaa ja köynnöstä. Noin vuoden päästä kukkaa vielä kasvatettiin vähän etupuolellenikin. Kuva oli kaunis. Ei sillä ole mitään syvempää tarinaa tai merkitystä. Se oli hieno, ja halusin sen. Oho, kirjoitinko tuon jo äsken?

Tuntuu, että kaikilla kuvilla pitäisi aina olla joku elämää suurempi merkitys. Ikään kuin ei riittäisi, että kuva on sellainen, mikä miellyttää omaa silmää. Amerikkalaiset reality-tattoo-show't ovat ehkä äärimmilleen viety esimerkki siitä, miten jokaisen kuvan takana on joku suuri saavutus, menetys, onnistuminen, henkilö... Eikä Kat von D:n studioon tarvitse ikinä jonottaa. Sinne voi mennä suoraan tiskille ja sanoa, että haluaisin selkääni kuolleen äitini naaman ja Kat mutrustaa huuliaan ja sanoo "Oh cool, just wait a minute and I'll draw it for u, oh cool, oh cool." Koko selän kokoinen äitivainaa hakataan ihoon yhdellä istumalla. Jänniä nuo amerikkalaiset. Porissa puolen selän kokoiseen riikinkukko raapustellaan kolmessa eri sessiossa ja aikaa jonotellaan useampi kuukausi. Oh cool!

Puolison nimeä en tatuoisi iholleni mistään hinnasta (tunne on molemminpuolinen). Lasteni nimiä voisin harkita, vaikka kupeittemme hedelmät ovat jo minuun jättäneetkin jälkensä. Oh cool, ne ovat kunniamerkkejä, eivät raskausarpia. Useampi vuosi sitten saunoessa tytöt katselivat tatuointejamme ja vanhempi kysyi: "Milloin niitä tatuointeja pitää ottaa ja saako sitten päättää millaisen tatuoinnin ottaa?" Asiaa selvennettyämme tyttö totesi, että otan kyllä sitten ihan jonkun pienen. Pienen vihreän herneen. Pikkusisko tuumasi haluavansa mandariinin. Jos sopiva aihe löytyy, herne ja mandariini saattavat joskus olla ihollani. Ja jos jompikumpi tytöistä vinkuu tatuointia alaikäisenä, aion todellakin muistuttaa siitä, mistä joskus on haaveiltu.

Nilkassani on S&M -symboli. En harrasta piiskoja. Merkitys löytyy kirjaimista, S on kuin nuottiavain ja M... on M. Kuten Metallica. Tai Miksu. Tai Mandariini. Tuo kuva sai tänään lisää väriä, pientä pinkkiä piristystä. Kuva on kaunis, ja sillä on merkitys.

Minulta on useampikin henkilö kysynyt uusimman tatuointini tarinaa. Miksi riikinkukko? No hitto, miksi ei? Riikinkukko on kaunis. Sillä on ruma ääni, joka muistuttaa naukuvaa kissaa. Naaraspuoliset riikinkukot näyttävät säälittäviltä. Vasta kuvan päätettyäni aloin katsella, mitä symboliikkaa riikinkukkoon liittyy, ja huomasin, että ihan helvetisti. Unisymboleiden ABC:n mukaan lintu symboloi ylpeyttä, rehentelyä, flirttailua ja kuolemanjälkeisen elämän iloa. Jaaha, no, allekirjoitettakoon jossain määrin. Yksi lähde kertoo riikinkukon merkitsevän rehellisyyttä ja sisäistä kauneutta, toinen puolestaan kärsivällisyyttä, optimismiä, kuolemattomuutta ja ja ja... Mitä enemmän aihetta tutkii, sitä enemmän olen vakuuttunut siitä, että minussa on paljon riikinkukkoa. Osa on minua, osa tavoiteminääni. Ota nyt siitäkin sitten selvää. Tuntuu vain, ettei kenellekään riitä selitykseksi: "minusta se on kaunis kuva".

Dark Art Tattoosta pois kävellessäni ulkona tuoksui vasta-ajettu nurmi, aurinko paistoi ja minä kannoin ilolla ja ylpeydellä uutta kuvaani. Symboliikkaa tai ei, jokainen kuva on minulle tärkeä ja rakas. "Mitä seuraavaksi?", kysyi duunikaverini. Vastasin, että harakka perseeseen.

We'll see. Oh cool!

Nää biisit on pakko kuulla:

Dropkick Murphys: Rose Tattoo

Stam1na: Arveton on Arvoton

Kesä

Niin vain viimetalven ikirouta suli ja yhtäkkiä huomaan istuvani keskellä vihreyttä kotiterassilla. Läppäri suoltaa Hardcore Superstarin uusinta julkaisua ja poskissa pistelee merenrannalla pusuja antanut aurinko. Hosuli-mukissa on tuoretta kahvia. Silmät meinaavat väkisin painua kiinni. Nautinnosta tai mistä lie.

Tänäaamuna Lumia ei pirissyt ja unta kertyi huikeat kymmenen tuntia. Koska aina pitää jostain tuntea huonoa omatuntoa, tänään aavistuksen verran väärältä tuntui lähteä salille koska ilma oli mitä upein. Turhaan - olo oli totaalisen euforinen urakan jälkeen. Kotiin tultuani naureskelin pihallemme pölähtäneelle pussyvagonille. Pojat lähti lentokentälle johonkin tapahtumaan, missä on hirveä meteli, paljon pakokaasua ja olutta. Kulkuväline näytti irstaalle ja oluen määrä yliampuvalle. Hetken harmitti, etten päässyt mukaan.

Pakokaasun sijaan päätimme kahden muun prinsessan kanssa mennä haistelemaan merta. Pakkasimme mukaan mansikoita (ulkomaisia, mutta yllättävän hyviä), tummia viinirypäleitä, kaksi minipussia sipsejä, karnevaalikeksejä ja kanasalaatin. Meri-Porissa, Kallossa, vanhan majakan juurella hyppelimme kallioilla ja ihmettelimme aaltoja. Vaikka olenkin sisämaakrapu, pystyn kyllä ymmärtämään, miksi meri on joillekin niin tärkeä. Kävipä mielessäni ajatus, että hitto kun olis vene. Ja hitto kun osais purjehtia. Prinsessamaisesti ajatuskulku eteni vielä siihen, että hitto kun olis niin paljon rahaa, että olis järjettömän suuri paatti ja palkattu kuski, hyvät bileet, musiikkia... Mutta mansikat, Pepsi Max ja kahden kikattavan tytön seura ei sekään tuntunut huonommalta vaihtoehdolta.

Päässäni soi Maija Vilkkumaan Kesä jo toista viikkoa, huolimatta siitä että kuuntelen ruotsalaista räkäistä ääntä. Se on kesäbiisi. Samoin kuin Boys of Summer. Ei se Don Henleyn alkuperäinen, vaan The Atariksen hienosti päivittämä versio.

Kuten talvi yllättää joka vuosi autoilijat, kesä yllätti tänäkin vuonna minut. Terassin kukkalaatikoissa on kuivuneita kanervia. Kun pää on suurimman osan ajasta ylihuomisessa tai toissapäiväisessä, ei ehdi huomata hiirenkorvia vaan havahtuu vasta, kun koivu on kokonaan vihreä. Liian harvoin tulee elettyä tätä hetkeä. Onneksi yöpöydän laatikossa odottaa Henkka Hyppösen "Raakana nautittu" ja Eckhart Tollen "Läsnäolon voima". Josko sitä joskus oppisi. Carpe diem, perkele, kohta on jo syksy.

Nää biisit on pakko kuulla:

Maija Vilkkumaa: Kesä

The Ataris: Boys of Summer

Routasydän

Koska jääkiekon MM-kisat ovat käsillä, on pakko kirjoittaa pari sanaa lätkästä.

En minä siitä hirveästi mitään ymmärrä. SM-liigaa en ole jaksanut seurata aikoihin. Toki Ässien suomenmestaruus toi hymyn huulille, mutta lähinnä siksi, kun ympärillä oli niin paljon hymyileviä ihmisiä. Se ei muuten Porin seudulla ole mikään itsestäänselvyys. Kotona minua on kovasti yritetty aivopestä Kärppien kannattajaksi, ja aika hyvin onnistuttukin. On myös huomattu, että SM-liigaan noustuaan Kärpät ovat onnistuneet voittamaan ainoastaan silloin, kun Saarenpään suku on lisääntynyt.

Ensimmäinen prinsiippi: Kärpät eivät tule voittamaan suomenmestaruutta ainakaan seuraavaan 13 vuoteen. 

Verrattuna mihin tahansa SM-liigan joukkueeseen, Kärppien ehdottomana etuna on maailmankaikkeuden paras kannustuslaulu. Mitä helvettiä ne hunajarallatukset ja tapparaonterästähumpat ovat olevinaan? Ässien Patasydämestä tuli yliannostus aika nopeasti, vaikka siinä biisissä on ehkä jo vähän yritystä. Mutta siinä laulaa Olli Lindholm. No words needed. Sentencedin Routasydän on ihan toista luokkaa. Toisaalta, bändi on minulle niin rakas, että voisin omistaa sille yhden jos toisenkin kirjoituksen.

Toinen prinsiippi: Vaikkei peli kulje, kannattaa ainakin satsata kannatuslauluun.

Kun Suomi ensimmäisen kerran voitti maailmanmestaruuden, olin pikkuhiljaa päättelemässä peruskoulua. Jääkiekko ei hirveästi kiinnostanut, mutta mukana oli hieno hypettää, huudattaa Den Glider Inniä (ristus mikä biisi) ja ihastua Esa Keskiseen. En voinut käsittää, että hyvä ystäväni oli lähes valmis menemään naimisiin Marko Kiprusoffin kanssa. Ei muuten mennyt. Valitsi myöhemmin palomiehen, jolla on huomattavasti parempi iho.

Kolmas prinsiippi: Vaikket tajua mistään mitään, juhli mukana.

En ole varma, onko urheilumaailman latteuksia koottu yksien kansien väliin. Pasi Heikura (se yksi niistä Alivaltiosihteereistä) on kyllä toimittanut pari hulvatonta latteus-kirjaa, joista toinen, "Näissä merkeissä", pölyttyy jossain pahvilaatikossa makuuhuoneessamme. Lätkälatteuksistakin varmasti saisi aikaiseksi jonkinmoisen niteen. Olen miettinyt, mistä lähtien jääkiekossa on käytetty termiä "karvaus". Voisin lyödä vaikka vetoa, että vuonna 1995 ei vielä karvattu. Ilmassa roikkuvat maalit ja tuoreet jalat jaksavat naurattaa joka kerta. Haluaisin kovasti nähdä erätauon haastattelussa pelaajan, joka kertoisi joskus jotain uutta. Tai pikemminkin toimittajan, joka kysyisi jotain uutta. Pitääkö siitä helvetin jääkiekosta aina puhua?! Miksei voisi kysyä, mitä söit tänään aamiaiseksi, onko sulla lemmikkejä, mikset pelaa pesäpalloa, mikä on elämän tarkoitus tai, ennen kaikkea, mikä biisi soi ennen kuin joukkue lähti jäälle?

Neljäs prinsiippi: Toimita kiekko maalille, pidä oma pää puhtaana ja karvaa satakymmenenrosenttisesti.

Minulle jääkiekko on tänä päivänä yhtä kuin Juhani Tamminen. Viimeksi tänään esimieheni kysyi minulta, että "onko se Tami niinku oikeasti sun mielestä jotenkin hottis vai mikä sua vaivaa?". Ei, Tamminen ei todellakaan ole komea. Ihailen Tammisen häikäilemätöntä itsevarmuutta. Verbaliikkaa, joka usein menee kyllä yli hilseen. Eikä se Aurinkokuningas-kirjakaan ollut ollenkaan huono. Tamminen on osannut brändätä itsensä. Enkä suostu uskomaan, etteikö se mies oikeasti ymmärtäisi hyvin usein olevansa myös naurettava pinkkien puvuntakkien ja adhd-facebook-päivitystensä kanssa. Taustalla on silti hyviä ajatuksia. Yksi minuun suurimman vaikutuksen tehneisiin lauseisiin Aurinkokuninkaassa: "Ainoa paikka, missä menestys tulee ennen työtä, on sanakirja". Lause ei ole Tamin oma, mutta kolahti.

Viides prinsiippi: Backhand forehand boom boom boom

Nää biisit on pakko kuulla: 

Sentenced: Routasydän

Dropkick Murphys: I'm Shipping Up To Boston
(Tämä vain siksi, että biisi soi tänään 14.5. Suomi-Latvia -pelissä, ja rakastan sitä.)

Tuomittu, syyllinen

Helatorstain aamukahvit menivät väärään kurkkuun. Kuin salamaniskusta, huomasin olevani osaltani syyllinen kotiseutumme rappioon. Tajusin olevani hylkiö, se, joka ei kuulu lintukotoon.

Lintukodossa on lautakasa. Olen jättänyt hommani hoitamatta.

Nimimerkki "Savunkäry(stä kärsivä)" kirjoitti Satakunnan Kansassa tuohtuneena asuinalueemme, Ulvilan Krapiston siisteydestä. Kirjoittaja oli kovin huolissaan siitä kuinka "ennen kohtalaisen arvostetun Ulvilan Krapiston asuinalueen siisteys on alkanut vuosien myötä rapautua". Kirjoittajaa häiritsi ulkonäön lisäksi myös se, että tämä sekasorto saattaa vaikuttaa jopa asuntojen hintoihin.

Kaadettujen/kaatuneiden puiden oksat kuulemma pitkiä aikoja paikoillaan. Klapipinoja on talojen seiniä vasten. Tonteille on rakennettu omituisia "koppeja", vaikka alue ennen oli niin tarkasti kaavoitettu ja valvottu. Ja nyt on piru irti.

Koppia tontillamme ei ole (jollei leikkimökkiä lasketa), muihin asioihin olemme syyllisiä. "Savunkäryn" mukaan meidän, jotka olemme jättäneet hommamme hoitamatta, olisi ollut parempi asua kerrostalossa kun ei kerta pihahommat kiinnosta. Mutta kun meistä ei pidetty kerrostalossakaan! Liisankadulla Porissa asuessamme ensimmäisen parin viikon aikana hissikeskustelut noudattivat aina samaa kaavaa: "Ootteks ostanu vai ootteks vuokral?" Jälkimmäisen vaihtoehdon käytyä ilmi, keskustelu päättyi siihen. Saimme ensimmäisen (ja ihme kyllä, viimeisen) varoituksen kuukauden asumisen jälkeen. Kävelimme liikaa kantapäillä ja paukuttelimme kaappien ovia. Soitin isännöitsijälle hämmästyksen ja naurunsekaisen puhelun, mutta minulle vakuutettiin että näin on, koska samasta asiasta on valitettu kahdesta alapuolella olevasta asunnosta. Ystävällinen herrasmies kuitenkin sanoi, että joskus vaikuttaa siltä, etteivät kaikki henkilöt sovi kerrostaloasujiksi, eikä hän tarkoittanut meitä.

Kalevi Lagerstam tiesi, miten ongelmat hoidetaan.

Jalkamme ovat siis liian äänekkäitä kerrostaloon ja kätemme ilmeisesti liian laiskoja omakotitaloon.

Toki nimimekki "Savunkäry(stä kärsivä)" itsekin myöntää, että muuallakin on samoissa asioissa parannettavaa. Hän kirjoittaa myös, että alueen yleisilmeeseen ovat vaikuttaneet niin "alkuasukkaat" kuin alueelle myöhemmin muuttaneet tontinomistajat (those freakin' invaders!). Myöhemmin muuttaneena tontinomistajana myönnän kärsiväni ongelmasta: Inhoan epäjärjestystä, siivottomuutta ja siivoamista. Krapiston alueelle tunkeutuneena minun kai pitäisi ymmärtää kantaa vastuuni siitä, etteivät asuntojen hinnat laske.

Kirjoitus oli hulvaton ja ehkä aavistuksen provosoiva - tahallisesti vai tahattomasti, vaikea sanoa. Enemmän kuin ahdistusta, se aiheutti aamukahvipöydässä hihittelyä. Uskon myös, että pihamme siisteys on keskitasoa, jos verrokkina on samanmoiset, hektistä elämää viettävät lapsiperheet. Kuitenkin luterilais-pohjalaiseen luonteeseen jokin raapaisi naarmun, koska hihittelyn jälkeen ajattelin hetkisen: Nyt jumalauta äkkiä haravoimaan!

Nää biisit on pakko kuulla:

Stam1na: Tuomittu, Syyllinen

The Prodigy: Invaders Must Die

Welcome to the Jungle

...we got fun and games.

Vietin tänään kuusi tuntia viidakossa. Varastoviidakossa. "We got everything you want" ei tosiaankaan sovi tähän teemaan. Miten, siis miten voi kahteen varastoon ja autotalliin kertyä niin paljon täysin turhaa tavaraa?

Piha on kuin kaatopaikka, puutarhatyöt saivat odottaa tämänkin päivän. Siinä hommassa en näe mitään mukavaa. Haravointi on tosin ihan ok, koska siinä tulee hiki ja päivän haravoinnin jälkeen tuntuu, että kropassa on kenties jotain lihaksiakin, koska läski harvemmin kipeytyy. Ainakaan haravoinnista. Muutaman kerran olen nauttinut puutarhatöistä. Silloin, kun olen tehnyt uuden kukkapenkin. Mutta kun sitä kukkapenkkiä pitäisi pitää koko kesä kauniina ja vielä somistaa seuraavanakin kesänä, niin ei kiitos.

Inventoin siis tavaroita varastosta. Surkuhupaisinta oli katsoa lämpimän varaston hyllyille. Tämän päivän tärkein opetus sinulle: Älä ikinä kuvittele, että käyttäisit remontista ylijäänyttä liisteriä tai maalia joskus jälkeenpäin. Et käytä. Heitä ne pois. Älä vie varastoon. Älä.

...koska lopputulos on se, että varastossa suurimman osan hyllytilasta vie vähän käytetyt hiomapaperit, "tää on vielä ihan käyttökelpoista" -tapettiliimat ja "jos joskus tarvii paikkailla" -maalit. Nyt noita tosi tarpeellisia tavaroita lennähti keltaisen Fleetsiden lavalle iso lasti. Ja hyvä niin.

Seuraava lasti odottaa lähtöään kierrätäyskeskukseen tai SPR:n konttiin. Muutama vanha lamppu, kolme jätesäkillistä pehmoleluja ja muuta tarpeellista. Olen yrittänyt karistaa itsestäni pois hamsteriutta, ja onnistunut mielestäni aika hyvin. Toki olen säästänyt lasten tärkeimmät lelut ja ne tunteita herättävät vaatteet. Onneksi kurkkasin yhteen mysteerilaatikkoon.

Siellähän ne olivat, minun vanhat kengät. Samat jalkineet ovat olleet sekä Selinalla että Annillakin. Noilla kengillä ei ole menty vielä kovin lujaa, mutta ehdottomasti tehty kävelemistä varten. Haparoivia ensimmäisiä askelia, niitä tärkeimpiä. These boots are made for walking! Laitoin ne sievästi takaisin mysteerilaatikkoon.

Pidä itselläsi ne asiat, jotka koet tärkeäksi, jotka merkitsevät sinulle jotain. Hankkiudu eroon romusta. Tätä on melko helppo toteuttaa käytännössä. Pään sisäisen varaston siivoaminenkin olisi joskus paikallaan. Laitetaanko ensiaskelkengät jalkaan ja kokeillaan?

Nää biisit on pakko kuulla: 

Guns N' Roses: Welcome to the Jungle
(Ei ole sattumaa, että juuri tämä versio. Kuudennella luokalla kulutin Gunnareiden Pariisin keikan VHS:n lähes puhki.)

Nancy Sinatra: These Boots Are Made for Walkin'
 

People are strange

- Mä oon funtsinu näit juttuja. Jos elämä on niinku leffa niin eiks meil sillon pitäis olla tunnari? 
- Mikä?
- No tunnari! 
- Ai niinku joku biisi vai? 
- Niin.
- Ai niinku dängdägädängdägädängädägäng. Ja sit vasta ammutaan. 
- Ja däts it. Däts dö end. 

(Ote elokuvasta Vares:
http://www.youtube.com/watch?v=nesFXqQEf2k
3:55) 

Elämän joka hetkessä pitäisi olla tunnari. Joku taustamusiikki. Synnyt. Nukut. Heräät. Syöt. Teet töitä. Rakastat. Ahdistut. Hikoilet. Itket. Naurat. Innostut. Lamaannut. Kuolet. Koko ajan pitäisi olla taustalla joku voima, joka säätelee sopivaa taustamusaa. Sitä Omaa Musiikkia.  Elämän biisejä.

En usko, että on olemassa ainuttakaan ihmistä, jota musiikki ei koskettaisi. Toisille se on varmasti vain isompi juttu kuin toisille - omalla kohdallani musiikki ravistelee enemmän tunteita kuin keskimääräisellä kansalaisella, uskaltaisin väittää. Siksi haluan kirjoittaa musiikista. Biiseistä. Olen aina rakastanut kirjoittamista, mutta kesti todella kauan ennen kuin löysin punaisen langan tälle blogille. Jokaisen biisin ympärille voi kirjoittaa tarinan, oli se sitten oma tai varastettu, koettu tai vielä kokematta.

Olimme tänään päivittämässä tyttöjen vaatekaappia kaupungilla. Mukaan lähti jos jonkinmoista; varaa ei olisi ollut, mutta nyt oli pakko. Voin kertoa, että keittiöremontti yhdistettynä kahteen isoon tatuointiprojektiin tarkoittaa suomeksi konkurssia. Mutta syntihän se on pitää noin kauniita prinsessoja rääsyissä. Rahan häviämisen lisäksi, tässä kauppareissun top 3.

1. 7- ja 8-vuotiaille tytöille ei todellakaan ole ihan sama, mitä päälle laitetaan. Selina on useamman kerran sanonut, että "et sitten osta minulle mitään tyhmiä rokkivaatteita". Se vähän riipii, koska 130-senttisille tarkoitetut vaatteet ovat hyvinkin lähellä sitä tyyliä, miten itse haluaisin pukeutua. Siitäkin voi päätellä monenmoista. Mutta hei, jos vanhemmat haluavat pukea lapsensa samaan tyyliin kuin itsensä, niin on kai luonnollista kapinoida sitä vastaan? Muistatko itse, miten järjettömän noloilta vanhempiesi vaatteet tai yleensäkin kaikki heihin liittyvä vaikutti?

2. Kaupassa tanssiminen on oikeasti mukavaa. Ystäväni kertoi vappuaattona ihan sivulauseessa siitä, että "kun aina vaatekaupassa pitää tanssia ja..." Keskeytin hänen puheensa nauramalla. Pitää tanssia? Vaatekaupassa?  Mutta kokeiltuani -- jumalauta, että se on hauskaa! Varsinkin kun KappAhlin lastenosastolla soi t.A.T.u:n Not Gonna Get Us. Sisäinen lapseni ei kuitenkaan kokonaan päässyt valloilleen. Aika hillitysti vedin.

3. Lidlissä lauloin vähän kovempaa. Muistaakseni Teräsbetonin Orjatarta. Mikä on sikäli huvittavaa, että juuri eilen mietin, miten järjettömän kamala bändi on Teräsbetoni. Aikuiset miehet leikkii metsässä tonttuja. Karman laki - mitäs menin dissaamaan. Sinne meni Orjatar korvien väliin ja tuli suusta ulos. Saksalaisessa kaupassa.

Huolimatta välillä melko itsekeskeisestäkin käyttäytymisestä, olen kovasti kiinnostunut ihmisistä. Siitä, mitä muuta siellä korvien välissä liikkuu kuin joku biisi (toisaalta, ihmisten päänsisäiset biisit olisi tosi hienoa kuulla). Eri tilanteissa - esimerkiksi kaupassa - ihmisten käyttäytymistä on hauska seurata. Erityisen hauskaa on myös seurata ihmisten ostoskärryjen sisältöjä. Myönnän, olen kyylä. Minulle luo lämpimän olon yksinäinen vanhempi mies, joka ostaa purkin sinistä maitoa, tupakkapaperia, koiranruokaa ja lenkkimakkaraa. Ruskeankeltaisen sävyillä tapetoidussa talossa asuvat miehet ovat kuolemassa sukupuuttoon. Tai laskimotukkotulehduksiin.

Ihmiset ovat omituisia. Sätkätupakalta haiseva vanha mies on omituinen ostaessaan kalliimpaa makkaraa koiralle kuin itselleen. Ystäväni on omituinen, kun tanssii vaatekaupassa.

Silti sellaisia ihmisiä soisi olevan enemmän. Mies hymyilee kaupan ulkopuolella odottavalle koiralleen. Ja ystäväni on takuulla onnellisempi vaatekauppatanssimisen jälkeen.

Nää biisit on pakko kuulla: 

t.A.T.u.: Not Gonna Get Us

The Doors: People Are Strange