"Jokaisen biisin ympärille voi kirjoittaa tarinan, oli se sitten oma tai varastettu, koettu tai vielä kokematta."

perjantai 24. marraskuuta 2017

Huhhahhei, meillä surrata ei

Edellisessä postauksessa, josta on aikaa vaikka miten paljon, linkkasin biisiksi Haloo Helsingin Hulluuden Highway’n. ”Kyllä kaikesta sä vielä selviät.” Nyt alkaa ihan todella tuntua siltä! Mitä se vaati? 

Ymmärryksen siitä, että en ole vanki, ja vastaan itse omata elämästäni ja onnellisuudestani. Tätä on vuosia toisille yrittänyt opettaa, mutta ohjeen noudattaminen omalla kohdalla tuntui, no, välillä täysin mahdottomalta. 

Ymmärryksen ja mieliinpalautuksen siitä, miksei työ ja työpaikka enää tuntunut omalta. Paluu taas opittuun: Kun oppiminen loppuu ja kun onnistumiset loppuu, loppuu myös motivaatio. 

Päätöksen siitä, että unelmien saavuttaminen vaatii päätöksen siitä, että jostain on lähdettävä liikkeelle. Ai niin, tätä ennen piti määritellä unelma. Se ei enää ollutkaan mitään työhön liittyvää vaan miljöö-asia. Haave Tampereesta koti- tai ainakin lähikaupunkina ei jättänyt rauhaan. Lopulta se oli se unelma. 

Ymmärryksen siitä, että ensimmäinen siirto on hankkia työpaikka. Sellainen, jossa voi oppia uutta ja nähdä konkreettisesti onnistumisen ja mistä ehkä jonkinlainen haisu voisi olla. 

Sen hyväksymisen, mitä-ne-muutkin-ajattelee on oikeastaan ihan sama. Silloin, kun nuo ajatukset risteilevät päähän, voi kauniisti laittaa ne sivuun. Kenelle onneasi rakennat? Niin just. 

Nyt olen paiskinut hommia Näsilinnankadulla, kolmoskerroksessa, välineenä soittolista, Plantronicsin headset (mikä ei paina yhtään korviin, pieni inside-vitsi vuosien takaa tähän väliin), kynä, ruutuvihko, oma ääni ja innostus. No on toki ihan muutama digitaalinenkin järjestelmä tukena. Ja tiimi, minkä tuntemaan oppiminen on ollut aivan älyttömän ihanaa! 

Bussimatkat kodin ja Tampereen välillä vievät päivittäistä aikaa noin kolme ja puoli tuntia. Mikäli tilanne olisi pysyvä, ahdistaisi. Välillä stressaa pelko siitä, ettei omaa kotoa osta kukaan. Ja ettei uutta tule löytymään. No kyllä ostaa ja kyllä löytyy. Ei ehkä tämän vuoden puolella, mutta ensi vuonna. Viikon päästä menemme katsomaan vuokra-rivarikolmiota Nokialla. Aika jännää. 

Vaikka periaatteessa elämä on aika kaaoksessa juuri nyt, olo on rauhallisempi kuin aikoihin. 

Tässä tilanteessa ainoa sopiva biisi mikä on pakko kuunnella on tietenkin Popedaa. Ihana tunne kun ei tarvi surrata. 

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Sulje kaikki aistit niin tää helpottuu

Talvi loppui. Valo lisääntyi. Viime viikonloppuna siirrettyjen kellojen aiheuttama tuska alkaa ehkä kansakunnassamme vähä vähältä laantua. Kellojen siirtämiseen liittyvää angstausta en ole muuten ikinä ymmärtänyt! Vaikuttaisi siltä, että koko elämän pitäisi seota, lapset valvovat yöt läpeensä ja lehmien maidontuotanto häiriintyy. Jokaisella sekoaa pää. Kaipa sitä on sitten itse ollut vuosikaudet niin sekaisin, ettei tunnin kellojen siirto suuntaan tai toiseen aiheuta juuri mitään reaktiota. Kesäaikaan siirtyminen tekee vähän iloiseksikin, on myöhempään valoisaa.

Miten mulla menee? Hyvin, kunhan ei ajattele. Kunhan ei mieti mitään. Kunhan keskittyy vain omaan tonttiinsa, mikä helvetin määritelmä sekin nyt on, mutta silti. Hyvin menee niin kauan kun jaksaa hammasta purren olla positiivinen. Viime aikoina se on taas ollut vähän vaikeampaa. Olen silti olojeni kanssa ihan luomu: Aurorixit aloitin silloin vuoden alkupuolella, mutta unohdin säännöllisen käytön. Nyt vanhenevat kaapissa. Olen siis toimintakykyinen, mutta vähän mieleltäni rampa edelleen.

Hermostun itseeni ja odotan nopeita muutoksia - niin olen tehnyt aina. Tuhahdin esimiehelleni viime viikolla, että mun stressinsietokykyni on aivan naurettavalla tasolla edelleen. "Totta kai se on, koska sä et ole kunnossa. Ei kukaan toivu niin nopeasti." On kai se niinkin.

Tammi-helmikuun vaihteessa ajattelin, että kunhan näistä parista viikosta selviän, niin hellittää. Nyt tuo "kunhan tästä selviään niin" -ajattelu on taas palannut.  Se on raskasta. En halua elämää, mikä on selviytymistä. Ei kai kukaan halua? Mutta kaikkien aistien sulkeminen on mahdotonta. Ajattelun lopettaminen on mahdotonta. Ajatusten valinta on mahdollista, mutta sillekin on rajansa - mikä on ajatusten valitsemista ja mikä itselleen valehtelemista? Alla oleva kuva on välähdellyt silmissäni viime aikoina usein.






Piirsin kuvan kollegani pitämässä valmennuksessa joskus vuodenvaihteen tienoilla. Tapasimme tämän kollegan kanssa muutamia viikkoja sitten. Hän kysyi, mitä minulle on tapahtunut, näytän paremmalta kuin viimeksi. No, siihen saattaa vaikuttaa Fitfarmin Superdieetti (herra varjele), jonka jollain ihmeen vimmalla sain vedettyä kunnialla läpi - kaiken muun kohinan ohella. Vastasin kuitenkin, että tajusin, että olen vapaa lähtemään. Milloin tahansa, mistä tahansa, olen vapaa lähtemään. Tajusin itsekin ääneen sanottuani, että näinhän se on. Synkempään kuoppaan tippuessa sitä ei vain oikein tahdo muistaa.


Tahdot irti pyörästä
joka pyörii muttei matkaas enää edistä 
Juokset maaliin maalista
muttet enää aikaan saa mitään kaunista


Haloo Helsinki on tehnyt sellaisen biisin, johon todennäköisesti en tule kyllästymään ikinä. Siihen on naputettu jokaista sanaa myöden minun tunteeni ja ajatukseni tällä hetkellä. Kuuntele se. Vaikka se on jo soitettu puhki radiossa, niin kuuntele.

Tää biisi on pakko kuulla:
Haloo Helsinki: Hulluuden Highway