- Mikä?
- No tunnari!
- Ai niinku joku biisi vai?
- Niin.
- Ai niinku dängdägädängdägädängädägäng. Ja sit vasta ammutaan.
- Ja däts it. Däts dö end.
(Ote elokuvasta Vares:
http://www.youtube.com/watch?v=nesFXqQEf2k
3:55)
Elämän joka hetkessä pitäisi olla tunnari. Joku taustamusiikki. Synnyt. Nukut. Heräät. Syöt. Teet töitä. Rakastat. Ahdistut. Hikoilet. Itket. Naurat. Innostut. Lamaannut. Kuolet. Koko ajan pitäisi olla taustalla joku voima, joka säätelee sopivaa taustamusaa. Sitä Omaa Musiikkia. Elämän biisejä.
En usko, että on olemassa ainuttakaan ihmistä, jota musiikki ei koskettaisi. Toisille se on varmasti vain isompi juttu kuin toisille - omalla kohdallani musiikki ravistelee enemmän tunteita kuin keskimääräisellä kansalaisella, uskaltaisin väittää. Siksi haluan kirjoittaa musiikista. Biiseistä. Olen aina rakastanut kirjoittamista, mutta kesti todella kauan ennen kuin löysin punaisen langan tälle blogille. Jokaisen biisin ympärille voi kirjoittaa tarinan, oli se sitten oma tai varastettu, koettu tai vielä kokematta.
Olimme tänään päivittämässä tyttöjen vaatekaappia kaupungilla. Mukaan lähti jos jonkinmoista; varaa ei olisi ollut, mutta nyt oli pakko. Voin kertoa, että keittiöremontti yhdistettynä kahteen isoon tatuointiprojektiin tarkoittaa suomeksi konkurssia. Mutta syntihän se on pitää noin kauniita prinsessoja rääsyissä. Rahan häviämisen lisäksi, tässä kauppareissun top 3.
1. 7- ja 8-vuotiaille tytöille ei todellakaan ole ihan sama, mitä päälle laitetaan. Selina on useamman kerran sanonut, että "et sitten osta minulle mitään tyhmiä rokkivaatteita". Se vähän riipii, koska 130-senttisille tarkoitetut vaatteet ovat hyvinkin lähellä sitä tyyliä, miten itse haluaisin pukeutua. Siitäkin voi päätellä monenmoista. Mutta hei, jos vanhemmat haluavat pukea lapsensa samaan tyyliin kuin itsensä, niin on kai luonnollista kapinoida sitä vastaan? Muistatko itse, miten järjettömän noloilta vanhempiesi vaatteet tai yleensäkin kaikki heihin liittyvä vaikutti?
2. Kaupassa tanssiminen on oikeasti mukavaa. Ystäväni kertoi vappuaattona ihan sivulauseessa siitä, että "kun aina vaatekaupassa pitää tanssia ja..." Keskeytin hänen puheensa nauramalla. Pitää tanssia? Vaatekaupassa? Mutta kokeiltuani -- jumalauta, että se on hauskaa! Varsinkin kun KappAhlin lastenosastolla soi t.A.T.u:n Not Gonna Get Us. Sisäinen lapseni ei kuitenkaan kokonaan päässyt valloilleen. Aika hillitysti vedin.
3. Lidlissä lauloin vähän kovempaa. Muistaakseni Teräsbetonin Orjatarta. Mikä on sikäli huvittavaa, että juuri eilen mietin, miten järjettömän kamala bändi on Teräsbetoni. Aikuiset miehet leikkii metsässä tonttuja. Karman laki - mitäs menin dissaamaan. Sinne meni Orjatar korvien väliin ja tuli suusta ulos. Saksalaisessa kaupassa.
Huolimatta välillä melko itsekeskeisestäkin käyttäytymisestä, olen kovasti kiinnostunut ihmisistä. Siitä, mitä muuta siellä korvien välissä liikkuu kuin joku biisi (toisaalta, ihmisten päänsisäiset biisit olisi tosi hienoa kuulla). Eri tilanteissa - esimerkiksi kaupassa - ihmisten käyttäytymistä on hauska seurata. Erityisen hauskaa on myös seurata ihmisten ostoskärryjen sisältöjä. Myönnän, olen kyylä. Minulle luo lämpimän olon yksinäinen vanhempi mies, joka ostaa purkin sinistä maitoa, tupakkapaperia, koiranruokaa ja lenkkimakkaraa. Ruskeankeltaisen sävyillä tapetoidussa talossa asuvat miehet ovat kuolemassa sukupuuttoon. Tai laskimotukkotulehduksiin.
Ihmiset ovat omituisia. Sätkätupakalta haiseva vanha mies on omituinen ostaessaan kalliimpaa makkaraa koiralle kuin itselleen. Ystäväni on omituinen, kun tanssii vaatekaupassa.
Silti sellaisia ihmisiä soisi olevan enemmän. Mies hymyilee kaupan ulkopuolella odottavalle koiralleen. Ja ystäväni on takuulla onnellisempi vaatekauppatanssimisen jälkeen.
Nää biisit on pakko kuulla:
t.A.T.u.: Not Gonna Get Us
The Doors: People Are Strange
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti