Ei se ole pelkkä auto!

Nyt puhutaan autoista. Naisen näkökulmasta. Autoista tykkäävän naisen näkökulmasta. Ei kun siis tietyistä autoista tykkäävän naisen näkökulmasta. "Autoista kiinnostunut nainen" tuo mieleen poikatytöt, jotka räkivät auton vieressä, potkivat renkaita ja puhuvat autoa. Sitä en osaa, enkä haluakaan.

Minä en ymmärrä autoista juuri mitään. En ymmärrä miten autot toimivat. En tajua, mikä on diesel- ja bensamoottorin ero. Olen kuullut puhuttavan männistä (minulla tulee niistä mieleen menninkäiset). En voi käsittää, miten avainta vääntämällä auto voi käynnistyä. Mitä enemmän sitä mietin, sitä oudommalta se tuntuu. Ulkoistan kaiken autooni liittyvät huoltotoimenpiteet joko aviopuolisolleni tai hänen toimestaan huoltoliikkeelle. Onpa joskus jopa edustamani yrityksen Kouvolan toimipisteen palvelupäällikkö hyisen kylmässä ilmassa jossain Turun saaristossa lisännyt ystävällisesti pissapojan nestettä silloiseen autooni. (Pissapoika on ehkä idioottimaisin autoiluun liittyvä termi.)

Tärkein ominaisuus autolle on se, ettei se ole väriltään sininen.

Toiseksi tärkeimmäksi ominaisuudeksi on hiljattain muodostunut se, että auton tulee olla Mercedes-Benz. Jeesus sentään miten kapitalistilta ja pinnalliselta tuo tuntuu kirjoittaa, mutta en voi sille mitään! Joku tämänkin hulluuden laukaisi. Nykyään jopa sellaiset ikivanhat pystylamppuiset rumilukset näyttävät silmissäni hyvälle. 80-luvun Mersut näyttävät hienoille. Siis sellaiset ruosteettomat (onko joku nähnyt?). Ja hyvä jumala, miten upea on tuleva autoni! En tiedä mitään siitä, millainen varustelu siinä pitäisi olla, mikä moottori, pitääkö moottorin olla valmiiksi lastutettu (ammattislangia, you know), onko siinä 40 tuuman vanteet ja scart-liitin... Mutta siinä on kirjainlyhenne CLS, se on valkoinen tai musta ja siinä on musta lasikatto. Joskus minulla on sellaiseen varaa.

Ok, jotkut tykkäävät Burberrystä, toiset Mersuista. Sori!

Nykyiseen autooni rakastuin ensisilmäyksellä. Se on alusta saakka ollut Minun Rakas Ystävä (rekisteritunnuksen kirjaimia mukaillen). Mutta rakkaussuhde on nyt rakoilemassa. Olen vähän kyllästynyt, suhde ei ole enää yhtä intohimoinen kuin alussa. Se ei ole yhtä kiihkeä. Hän ei enää kiihdy käsittelyssäni kuin silloin aluksi. Sitä paitsi hän on alkanut oikkuilla. Kuherruskuukautemme on ohitse, ja olemme usein riidelleet esimerkiksi siitä, kuunnellaanko nyt musiikkia vai ei. Hän ärsyttää minua kolistelemalla etupäätään.

Tänään hän petti minut. Tiedän, että katsastuksessa häntä kohdeltiin kaltoin, enkä käsitä miten mikään auto voi kestää sellaista repimistä. Hän kolisi niin paljon, että katsastusmies löi hylätyn leiman paperiin. Ymmärsin, että nyt uusinnan alla on alatukivitunvarren saatanan pallonivel. Tai jollain tavalla siihen liittyi sanat pallo ja ala-jotain. Aloin mököttää. "Sinä teit tämän tahallasi!" Jotenkin silti jaksan luottaa siihen, että suhteemme kestää vielä ainakin jonkin aikaa. (Kunnes minulla on varaa parempaan, mutten tietenkään uskalla kertoa hänelle tätä ääneen).

Auton pitää liikkua nopeasti. Eihän tuo minun rakkaani mikään erikoinen ole, varmasti uudella Fiat Puntollakin pääsisi yhtä nopeasti (no vitut pääsisi), mutta tiedän, että hän ei ole toivoton. Uskallan hänen kanssaan tehdä ohitukset turvallisesti. Enkä silti kaahaa -enää. Liikennevaloista liikkeelle lähteminen suu korvissa ja huuliltani pääsevä hillitty "hii!"-ääni ovat jääneet jo historiaan. Ehkä siksi, että sain rakkaani kanssa elämäni ensimmäiset ylinopeussakkoni muutama kuukausi sitten. Ja sitten tietysti on tuo uutuudenviehätyksen katoaminen blaablaablaa.

Mutta vaikka alla olisi minkälainen nelipyöräinen tahansa, ajaminen ei tuntuisi miltään ilman musiikkia. Pari biisiä on ylitse muiden. Suosittelen testaamaan. Kesäyönä, silloin kun aurinko vähän kajastaa jostain kaukaa. Tiellä ei ole ketään muita, ei varsinkaan kameratolppia. Vain minä ja rakkaani, James Hetfield ja Ville Laihiala.

Nää biisit on pakko kuulla:

Metallica: Fuel 

Poisonblack: Piston Head 

Rage against everything

Pahoittelut hiljaiselosta. Pään sisällä eikä sen ulkopuolellakaan ole ollut hiljaista, itse asiassa kaikkea muuta, mutta jonkinlainen kirjoittajan kuolema tässä pääsi yllättämään. Kirjoitettavaa varmaan olisi paljonkin, mutta ajatukset ovat välillä tukkaanikin enemmän takussa ja yhden lauseen kirjoitettua toinen ei suostu tulemaan näytölle.

Nukuin eilen 2 ½ tunnin päiväunet. Univelkaa ei ole, mutta ilmeisesti kroppani on kuitenkin ymmärtänyt sen, että lomaan on nyt kaksi päivää aikaa. Viime kesän loman pidin kolmessa jaksossa, ja jo syyskuussa tuntui siltä, ettei mitään lomaa ole koskaan ollutkaan. Viime kesä nyt oli muutenkin sanalla sanoen erikoinen.

Olen yrittänyt löytää elämääni harmoniaa, suvaitsevaisuutta, lämpöä ja iloa, mutta ei sitä kaikkeen mielikään taivu. Tällä hetkellä voisin kirjoittaa mailin mittaisen ärsyttävien asioiden listan. Mutta koska itse aina julistan nyrkki ojossa, miten turhista asioista ei saisi purnata, jätän nyt kertomatta sen, miten paljon sieppaa kerrankin ruuhkaisessa Porissa ajotaidottomat kuskit. En sano miten paljon ärsytti viikonloppuna jälleen Kuortaneen teinibemari-idiootit. Jääköön salaisuudeksi se, miten auton etupään vaimea kolina pyörittää silmissä euron merkkejä ja ärsytys lisääntyy. Auto pitäisi katsastaa viimeistään ylihuomenna. En todellakaan kehtaisi myöntää, että ylisosiaalisena ihmisenä viime aikoina on tullut outoja fiiliksiä siitä, etten jaksaisi jutella kenenkään kanssa. Pelottaisi kertoa, että olen harkinnut läppärini siirtämistä varastoon. (Ei ole ollut pokkaa. Ja tuskin varastosta johtamista voitaisiin kutsua edes etäisesti henkilöjohtamiseksi.)

En aio myöntää, miten
- revenneet farkut naurattivat ääneen mutta meinasin silti pillahtaa itkuun
- pieni juurikasvu tukassa ahdistaa ja kampaaja on vasta kuukauden kuluttua
- sekaisin vaatekaappini on
- oudolta ja väärältä tuntui maksaa uudesta passista melkein 60 euroa
- välillä tekisi mieli lyödä nyrkillä seinään, kunnes tajuaa miten naurettavalta se näyttäisi, miten tyhmältä nainen nyrkkejä heilutellessaan voi näyttää, ja miten ärsyttävää tämän tiedostaminen on

Enkä missään nimessä voisi ottaa vastuulleni huonon ja ärtyneen äidin taakkaa sanomalla, miten paljon ärsytystä ja aggressiota aiheuttaa katsoa jälkikasvun huoneisiin.

Tää peli on niin menetetty.
 
Mutta hei, kaksi päivää. Mä olen vaan nyt aika väsynyt.  Luotan siihen, ettei kohta enää ärsytä. Baltiasta saa halpoja kenkiä.

Nää biisit on pakko kuulla: 

Rage Against The Machine: Killing In The Name 

Diablo - Mimic 47