Ymmärryksen siitä, että en ole vanki, ja vastaan itse omata elämästäni ja onnellisuudestani. Tätä on vuosia toisille yrittänyt opettaa, mutta ohjeen noudattaminen omalla kohdalla tuntui, no, välillä täysin mahdottomalta.
Ymmärryksen ja mieliinpalautuksen siitä, miksei työ ja työpaikka enää tuntunut omalta. Paluu taas opittuun: Kun oppiminen loppuu ja kun onnistumiset loppuu, loppuu myös motivaatio.
Päätöksen siitä, että unelmien saavuttaminen vaatii päätöksen siitä, että jostain on lähdettävä liikkeelle. Ai niin, tätä ennen piti määritellä unelma. Se ei enää ollutkaan mitään työhön liittyvää vaan miljöö-asia. Haave Tampereesta koti- tai ainakin lähikaupunkina ei jättänyt rauhaan. Lopulta se oli se unelma.
Ymmärryksen siitä, että ensimmäinen siirto on hankkia työpaikka. Sellainen, jossa voi oppia uutta ja nähdä konkreettisesti onnistumisen ja mistä ehkä jonkinlainen haisu voisi olla.
Sen hyväksymisen, mitä-ne-muutkin-ajattelee on oikeastaan ihan sama. Silloin, kun nuo ajatukset risteilevät päähän, voi kauniisti laittaa ne sivuun. Kenelle onneasi rakennat? Niin just.
Nyt olen paiskinut hommia Näsilinnankadulla, kolmoskerroksessa, välineenä soittolista, Plantronicsin headset (mikä ei paina yhtään korviin, pieni inside-vitsi vuosien takaa tähän väliin), kynä, ruutuvihko, oma ääni ja innostus. No on toki ihan muutama digitaalinenkin järjestelmä tukena. Ja tiimi, minkä tuntemaan oppiminen on ollut aivan älyttömän ihanaa!
Bussimatkat kodin ja Tampereen välillä vievät päivittäistä aikaa noin kolme ja puoli tuntia. Mikäli tilanne olisi pysyvä, ahdistaisi. Välillä stressaa pelko siitä, ettei omaa kotoa osta kukaan. Ja ettei uutta tule löytymään. No kyllä ostaa ja kyllä löytyy. Ei ehkä tämän vuoden puolella, mutta ensi vuonna. Viikon päästä menemme katsomaan vuokra-rivarikolmiota Nokialla. Aika jännää.
Vaikka periaatteessa elämä on aika kaaoksessa juuri nyt, olo on rauhallisempi kuin aikoihin.
Tässä tilanteessa ainoa sopiva biisi mikä on pakko kuunnella on tietenkin Popedaa. Ihana tunne kun ei tarvi surrata.
