Joku raja

Tänään aamupäivällä näin työpaikkani edessä jotain sellaista, mitä en vielä iltaan mennessä ole voinut unohtaa. Yhtäkkiä vieressäni oli nainen, noin minun ikäinen, kengät kädessään ja sylissä muovikulho. Sukkasillaan, likaiset vaatteet päällä.

Välttelen katsekontaktia. Narkkari. Mee pois.

Vilkaisen uudestaan ja kauhistun. Oletteko koskaan nähneet hakattua ihmistä? Hakattua naista? Minä näin, ensimmäisen kerran. Häntä hävetti, hän peitteli kasvojaan ja pyysi tilaamaan taksin. En osannut sanoa mitään. Kaverini soittaa taksin. Tilanne on täysin pysähtynyt. Välttelen katsetta edelleen. Hieman ohi puhuen kysyn, pärjäätkö. Menetkö sairaalaan, menethän? Hän naurahtaa ujosti.

Emme jää odottamaan taksin saapumista.

12 tuntia tapahtuman jälkeen mietin edelleen, mitä oli tapahtunut. Miksi oli tapahtunut? Miksi en osannut auttaa? Olisiko minun pitänyt auttaa? Miten? Miksi joidenkin elämä on lipunut jonnekin, missä ihmisarvosta on jäljellä enää verentahrimat verkkarit? Olisinko se voinut olla minä? Jos olisin, mitä olisin toivonut kolmen naisen tekevän? Miksen antanut taksirahaa? Miksemme soittaneet ambulanssia, poliisia?

Missä tuo nainen on nyt? Ja missä helvetissä on se ihminen, joka tuollaisen on saanut aikaan?

Katse on useamman kerran jäänyt tänään jumiin. Ajatukset pyörivät väkivallassa, väärässä seurassa, julmuudessa ja ihmisarvottomuudessa. Vaikka kuinka yrittää lillua lämpimässä kodissa ja sulkea julmuuden pois mielestä, se tuli lähemmäs. Vaikka kuinka yritän ajatella positiivisesti ja miettiä, miten minun on hyvä, minua ahdistaa. Jossain se tapahtuu taas. Isku.

Kovin kornia tähän mitään biisiä on liittää, mutta teen sen silti.

 PMMP: Joku raja

Aerosmith: Dream On