Chandelier in Berlin

Viime viikonloppuna oli kauan odotettu viiden naisen reissu Berliiniin. Berliini oli juuri niin hieno kaupunki kuin odotin, tai oikeastaan jopa hienompi. Saksassa hommat toimii, mutta meno on rentoa. Berliinissä on rosoa ja säröä ja rokkia. Tunnelmaa.

Viikonlopun aikana huutolauloimme Sian (sialla on hyvä ääni) Chandelierin satoja kertoja, ja joka kerta se kiljuminen kuulosti yhtä kamalalta. Väänsimme sanoja uudelleen Antti Tuiskun hittibiisiin (sitä biisiä ei ole nyt pakko kuulla), nauroimme, nauroimme, nauroimme ja vähän itkimmekin. Ainakin yksi meistä, hän, joka itkee aina. Hassua muuten tuntea itseä itkuherkempi naisihminen. Olen luullut, että mulla on yleensä aina ja eniten hanat auki sekä ilossa että surussa.

Yhden kerran nauroin niin, että piilari tippui päästä. Se tippui melkein Aperol Spritziin. Mikä muuten maistui auringonpaisteessa paremmalta kuin ehkä mikään, ehkä ikinä.

Viikonlopun aikana tajunnanvirtana tuotettua huutonaurua ei pysty selittämään kenellekään, joka ei ollut paikalla. Ei läkerolspritz tai tangolauluimitaatio ketään naurattaisi. Eikä tarvitsekaan. 

Huhtikuisena lauantaina illallistimme paikassa, johon todella suosittelen tutustumista. White Trash Fast Food tarjosi paitsi hyvää ruokaa, tatuointistudion, harmaapäisen dj:n ja vinkeän livebändin, myös ulkotoiletit, joissa yhdistetyn portsarin, sisäänheittäjän, rahastajan ja siistijän virkaa toimittivat kaksi iäkästä, valkotakkista miestä. Paluumatkalla vanha taksikuski laittoi Coldplayn A Sky full of Starsin soimaan, sanotaanko nyt vaikka että tarpeeksi lujaa. Coldplay on tähän saakka ollut mielestäni musiikkia miehille, jotka itkevät runkatessaan (pahoittelut, mutta tuo vain kuvaa bändiä täydellisesti, kiitokset hänelle kuka ikinä kyseisen ilmaisun onkaan ensi kerran suustaan päästänyt). Näin jälkikäteen kuunneltuna biisi on minulle taas juuri tuota mitäänsanomatonta musiikkia, mutta taksin ikkunan takana ohitsevilisevät valot ja neljä rakasta naista ympärillä aiheutti metri-irti-maasta-tunteen.


Syvempiin vesiin sen sijaan vei sunnuntai, jolloin pitkiin mietteisiin sai holokaustin muistomerkki. Historia on aika lähellä. Pahuus on kovasti läsnä. Myös East side galleryn muurinpätkän graffitit vaikuttivat. Toivat toivoa muistuttaen samalla ihmisten julmuudesta.

Rakastuin Berliiniin, ja rakastuin ystäviini taas vähän enemmän.

Nää biisit on pakko kuulla:

Coldplay: A Sky Full of Stars 

Sia: Chandelier