Pääsaikun kolmas aamupäivä. Olo on helvetin ristiriitainen koko ajan. Huomaan, että minulla on ajatuksissani todella stereotyyppinen ja vanhakantainen ajatus masentuneisuudesta. Tai sitten tämä kaikki ajattelu liittyy siihen, että suurin ongelmani on ilmeisesti se, että mietin koko ajan mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Olen myös miettinyt, että ei minua vaivaa mikään muu kuin laiskuus.
Eilen kävelyllä ollessani ajattelin, että askeleeni nousee ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ei ole lyhentynyt eikä tunnu raskaammalta. Naurahdin ääneen miettiessäni, miten masentuneen kuuluisi kävellä. Köpöttävin askelin ja eriparikengissä? Rinnastan tosi vahvasti masennuksen totaaliseen kyvyttömyyteen hallita mitään, psykoositilaan, missä hiihdetään pitkin peltoja ilman suksia, eriparikengissä, tukka paskaisena eikä missään nimessä saa olla edes ripsiväriä. Mietin, että pitäisi olla töissä. Pitäisi, koska en ole vielä kuolasuinen, pakkoliikkeinen toppahousu, joka luulee olevansa karttakeppi.
Ylihuomenna menen uudelleen lääkäriin. Se jännittää. Eniten siksi, että siellä varmaan pitäisi puhua lääkityksestä. Puoliso totesi maanantaina, että "toivottavasti ei mitään lääkkeitä tarvitse alkaa syödä". Se on ollut myös oma ajatukseni. Mutta söisinkö verenpainelääkkeitä, jos minulla olisi korkea verenpaine tai otanko Buranaa jos sattuisin kärsimään päänsärystä? No varmaankin. Mutta kuten masennus, myös siihen liittyvä lääkitys on omissa aivoissa niin täynnä jotain ihme mystistä paskaa. Masennuslääkkeitä popsivat, siis ahmivat, ihmiset, jotka voisivat vain käydä lenkillä ja lopettaa murehtimisen. Kaikilla on joskus vaikeaa, vittuako siihen mitään nappeja tarvitsee sietääkseen elämää?
YUP:n "Ihmisoikeuksien julistus" on soinut päässäni ja soittimissani koko syksyn. Ymmärrät ehkä miksi, jos kuuntelet biisin:
YUP: Ihmisoikeuksien julistus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti