Sulje kaikki aistit niin tää helpottuu

Talvi loppui. Valo lisääntyi. Viime viikonloppuna siirrettyjen kellojen aiheuttama tuska alkaa ehkä kansakunnassamme vähä vähältä laantua. Kellojen siirtämiseen liittyvää angstausta en ole muuten ikinä ymmärtänyt! Vaikuttaisi siltä, että koko elämän pitäisi seota, lapset valvovat yöt läpeensä ja lehmien maidontuotanto häiriintyy. Jokaisella sekoaa pää. Kaipa sitä on sitten itse ollut vuosikaudet niin sekaisin, ettei tunnin kellojen siirto suuntaan tai toiseen aiheuta juuri mitään reaktiota. Kesäaikaan siirtyminen tekee vähän iloiseksikin, on myöhempään valoisaa.

Miten mulla menee? Hyvin, kunhan ei ajattele. Kunhan ei mieti mitään. Kunhan keskittyy vain omaan tonttiinsa, mikä helvetin määritelmä sekin nyt on, mutta silti. Hyvin menee niin kauan kun jaksaa hammasta purren olla positiivinen. Viime aikoina se on taas ollut vähän vaikeampaa. Olen silti olojeni kanssa ihan luomu: Aurorixit aloitin silloin vuoden alkupuolella, mutta unohdin säännöllisen käytön. Nyt vanhenevat kaapissa. Olen siis toimintakykyinen, mutta vähän mieleltäni rampa edelleen.

Hermostun itseeni ja odotan nopeita muutoksia - niin olen tehnyt aina. Tuhahdin esimiehelleni viime viikolla, että mun stressinsietokykyni on aivan naurettavalla tasolla edelleen. "Totta kai se on, koska sä et ole kunnossa. Ei kukaan toivu niin nopeasti." On kai se niinkin.

Tammi-helmikuun vaihteessa ajattelin, että kunhan näistä parista viikosta selviän, niin hellittää. Nyt tuo "kunhan tästä selviään niin" -ajattelu on taas palannut.  Se on raskasta. En halua elämää, mikä on selviytymistä. Ei kai kukaan halua? Mutta kaikkien aistien sulkeminen on mahdotonta. Ajattelun lopettaminen on mahdotonta. Ajatusten valinta on mahdollista, mutta sillekin on rajansa - mikä on ajatusten valitsemista ja mikä itselleen valehtelemista? Alla oleva kuva on välähdellyt silmissäni viime aikoina usein.

Piirsin kuvan kollegani pitämässä valmennuksessa joskus vuodenvaihteen tienoilla. Tapasimme tämän kollegan kanssa muutamia viikkoja sitten. Hän kysyi, mitä minulle on tapahtunut, näytän paremmalta kuin viimeksi. No, siihen saattaa vaikuttaa Fitfarmin Superdieetti (herra varjele), jonka jollain ihmeen vimmalla sain vedettyä kunnialla läpi - kaiken muun kohinan ohella. Vastasin kuitenkin, että tajusin, että olen vapaa lähtemään. Milloin tahansa, mistä tahansa, olen vapaa lähtemään. Tajusin itsekin ääneen sanottuani, että näinhän se on. Synkempään kuoppaan tippuessa sitä ei vain oikein tahdo muistaa.


Tahdot irti pyörästä
joka pyörii muttei matkaas enää edistä 
Juokset maaliin maalista
muttet enää aikaan saa mitään kaunista


Haloo Helsinki on tehnyt sellaisen biisin, johon todennäköisesti en tule kyllästymään ikinä. Siihen on naputettu jokaista sanaa myöden minun tunteeni ja ajatukseni tällä hetkellä. Kuuntele se. Vaikka se on jo soitettu puhki radiossa, niin kuuntele.

Tää biisi on pakko kuulla:
Haloo Helsinki: Hulluuden Highway