I'm a Wild Child

Töihinpaluun toinen päivä. Fiilikset vaihtelee jossain turhautuneisuuden ja mitäänsanomattomuuden välimaastossa. Häiritsevää, kun tiedän, etten enää uskalla jakaa blogiani minnekään - ei niin, ettäkö lukijakunta olisi missään vaiheessa iso ollutkaan. Vielä tässä vaiheessa en vain uskalla julkistaa ajatuksiani. Hävettää, että sitä väsähti. En ole kovinkaan monelle halunnut kertoa, että sain reseptin "virtaa lisääviin" mielialalääkkeisiin. (Lääkäri kirjoitti Aurorixia, ei piriä.) Ehkä silti on hyvä merkki, etten muista ottaa niitä läheskään joka päivä. Henki kulkee muutenkin ja tyhmät jutut naurattavat samalla tavalla kuin aina ennenkin, vaikka virta edelleen aika lopussa onkin.

Suurin syy kuitenkin siihen, miksen uskalla linkkailla esimerkiksi tätä kirjoitusta somessa, on kuitenkin se, että olen ääneen myöntänyt tällä viikolla sen, mikä on ilmassa leijunut jo pitkän aikaa. On tullut aika siirtyä eteenpäin, alkaa katkoa kohta neljäntoista vuoden mittaista sidettä itseni ja nykyisen työpaikkani välillä. Se pelottaa, mutta tiedän, että juuri niin kuuluu tehdä. Tätä en vielä uskalla ääneen sanoa kovinkaan monelle - itselleni sentään, ja se lienee se tärkein asia.

Tulevaisuus näyttää valoisalta. Se on täysin sumussa, mutta siellä siintää erilaisia silhuetteja. Mutta valo kajastaa. Ja vielä minä joskus olen taas se Wild Child.

Tää biisi on pakko kuulla: 

W.A.S.P.: Wild Child