Minulla ei ole aavistustakaan Suomen virallisesta mitalitavoitteesta. Eikä oikeastaan ole tietoa siitä, menivätkö kisat niin kuin piti, tuliko menestystä siinä määrin mitä piti. Joo, Suomi on pieni maa, joo, Suomi on sisukas ja suuri talviurheiluvaltio. On Lahden dopingskandaalin traumoja (minulla ainakin), ei ole enää Nykäsen kaltaista superstaraa mäkihyppytornissa, Myllylä on mullissa ja Matikainen eduskunnassa.
Miesten sprinttipariskunnan sivakointi yllätti, ja se yllätti juuri niin kuin piti. Se oli kultaa, se oli täydellinen onnistuminen ja täydellinen yllättäminen. Se oli ainoa onnistuminen.
Juuri äsken Teemu Selänne lopetti maajoukkueuransa. Minä nukahdin kolmannessa erässä. Se oli pronssiottelu, se ei tuntunut siltä, miltä pitäisi. Koska pelataan pronssista. Ja koska Teemu olisi ansainnut kultamatsin. Kultamitalin.
Hopea on häpeä. Pronssi ei ole kultaa, vaikka se voitetaankin.
Nyt en pysty heittämään mitään viiltävämpää analyysia. Katson juuri samalla Kimmo Timosen haastattelua. Hän itkee. Ei siksi, ettei kultaa tullut, vaan siksi, että hieno maajoukkueura päättyi. Tykkään Kimmosta. Tykkään Teemusta. Nyt on vähän huono omatunto. En tiedä, pitäisikö tämä kirjoitus nyt pyyhkiä pois. En pyyhi.
Nää biisit on pakko kuulla:
Christina Aguilera: Fighter
Iron Maiden: Aces High
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti